Ja Vendela läksi Barbaran seurassa astumaan kaupunkia kohden. Heidän kulkiessaan raastuvan ohitse näytti sen kello jo kolmea aamulla.
Ja päivä vaikeni. Sen keralla katosi öinen ilo, pakanallinen riemu, ja sijaan astui kirkollinen hartaus. Ihmiset, jotka vielä Kupittaan lähteellä olivat elämästä iloinneet, kulkivat nyt vakavina tuomiokirkkoa kohden. Mutta oli kuin kirkon vihannan koristuksen luoma suvilumous ei kokonaan olisi kadonnut, vaan kepeänä autereena pysytellyt sielun tyynellä ulapalla, sillä virsi kaikui entistä heleämpänä kirkon holvissa, se kierteli pylväitä, se hyväili alttaria ja se hiljaa jyskytti kuolleiden asunnoille. Ja sydämet sykkivät terveinä ja voimakkaina.
Mutta kun piispa saamansa aloitti, niin tiesivät taas kaikki, että elämä ei ollutkaan iloa, kuten he vielä yöllä olivat tunteneet, vaan se oli surun laakso, jossa kärsimys oli pyhintä kaikesta. He tiesivät, että pimeyden ruhtinas oli maailman herra, että kaikki ilo oli kiellettyä, koska sen takana piili sielun vihollisen paula. Ja kirkko, jonka holvi näytti vielä äsken kepeänä laskeutuvan ihmisten yli, painoikin nyt kivisenä taakkana, se sulki ihmiset elävinä suureen holviin, josta tietä ei ollut ulos. Ja he kaikki muistivat, että enemmän kuin elämä olikin kuolema, että jokaisen lattialiuskan alla lepäsi arkuissaan vainajia, jotka kerran olivat uneksineet elämän valo juhlasta. Ja kirkko ja sen tyly oppi tuli hallana, joka riipi pois yöllä auenneet kukat, teki elämänpuun alastomaksi ja heitti ihmiset vaikertavina ikuisen kärsimyksen ristin juureen.
Mutta aurinko hiipi kuorin ikkunasta sisään, ja sen kultainen säde osui seinällä riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan. Ja oli kuin kaunis hymy, ikuisen valkeuden kajastus olisi levinnyt ristiinnaulitun kasvoille. Hän hymyili elämälle kesken sen kärsimyksiäkin.
Levottomana kulki Matthias kirkon edustalla, ja ennenkuin saarna oli loppunut, hiipi hän kirkosta ja läksi rantaa myöten kulkemaan, sivuutti monet aitat ja nousi mäelle, joka joen suussa on vastapäätä linnaa.
Odotus, tuo ihmissydämen sulotuska, hänen mielessään eli. Vuoroin hän iloitsi, vuoroin hiipi outo pelko, kuoleman kauhun nuorempi sisar, häneen. Hän seisoi liikkumattomana, ja hänen katseensa olivat suunnatut linnaan.
Jumalanpalvelus loppui ja kirkon kellot kaikuivat suvisen aamun kirkkaudessa. Väkeä näkyi jo joen yli vievällä puusillalla.
Silloin erkani vene linnan luota. Veneessä oli tyttö, ja hän souti reippaasti päästäkseen joen yli.
Matthias tunsi hänet, tunsi päähineen ja tunsi kasvot, kun ne kääntyivät häneen päin. Hän juoksi rantaan. Venhe viilsi vettä, se tuli jo joen keskiuoman kohdalle.
Äkkiä se tärähti hirteen, joka puoliksi lahonneena pisti päänsä hiukan veden rajan yläpuolelle. Vene heilahti, soutaja pudotti airot, hän nousi puoliksi, samassa keikahti vene, ja tyttö putosi veteen. Hänen päänsä näkyi veden pinnalla, kun hän koetti tarttua veneeseen; hän ei ylettänyt siihen, vaipui veden alle, nousi taas veden pinnalle, vaipui jälleen, eikä häntää enää näkynyt.