Matthias oli kuin kivettyneenä katsellut tätä näkyä. Äkkiä hän kuin heräsi, riisui nopeasti yltään, ja voimakkaina halkoivat käsivarret vettä. Hän oli jo hirren kohdalla, silloin hän sukelsi, mutta yksinään palasi hän veden pinnalle taas, sukelsi uudelleen, eikä vieläkään tavannut etsimäänsä. Kun hän läähättäen kohosi veden pinnalle, niin kiljahdus kuului hänen huuliltaan. Hän oli kuin peto, jolta saalis on ryöstetty ja joka nyt vimmaisena sitä etsii.
Mutta sillalta ja joen linnanpuoleiselta äyräältä oli nähty veneen kaatuminen. Pian saapui useita veneitä, ja ranta oli mustanaan kansaa.
Vielä kerran sukelsi Matthias. Kauan viipyi hän veden alla, ja jo luultiin hänenkin sinne kadonneen. Mutta viimein hän kohosi, ja hukkunut tyttö oli hänen sylissään. Kun hän veneeseen oli nostettu, ei hän tyttöä päästänyt käsistään, vaan sulkien kuolleen lujasti syliinsä hän jähmettyneenä katseli poveaan vasten lepääviä kasvoja. Autuas hymy asusti niillä, kuten korkeimman kirkkaus. Onnekas hymy oli huulilla, ja tytön ohimolta, joka lepäsi pojan sydäntä vasten, tihkui muutama punainen verihelmi haavasta, jonka hän kaatuessaan oli saanut, ja punasi pojan alastoman rinnan.
Vene souti linnan luo. Poika astui rakas taakka sylissään maihin. Kun maaherra kalpeana riensi hänen luokseen, silloin yhdellä iskulla tiesi Matthias kaiken, tiesi kuka hänen armaansa oli. Ja tällä hetkellä ei mikään häntä kummastuttanut.
Syliinsä aikoi maaherra ottaa kuolleen veljensätyttären, kun hento käsi laskeutui hänen käsivarrelleen estääkseen häntä. Hän näki Barbaran vieressään kalpeana seisovan. Silloin maaherra ymmärsi tytön katseen eikä kajonnut kuolleeseen, vaan hiljaa astui hän linnan portista sisään, ja armastaan kantaen seurasi Matthias.
Yhä raskaammaksi tuli pojan käsivarsille kantamus, mutta hän kokosi voimansa. Ja kun he portaita astuivat maaherran huoneeseen ja hän kuolleen laski permannolle, niin lyyhistyi hän sen viereen. Silloin tuska tulvehti esiin, hän huudahti kuin sydämeen isketty, kohotti hiukan kuollutta ja suuteli häntä.
Kuka hänelle pukimen toi, ja miksi hän pukeutui, ei Matthias täydelleen tajunnut. Autio oli hänen mielensä.
Mutta maaherra lähestyi häntä, kun hän tuijottaen katsoi kuolleeseen, erkani Barbarasta, joka oli kaiken kertonut, ja sanoi:
— Oma, rakas veljeni!
Ja sulkien hänet syliinsä hän sanoi: