— Veli olet nyt minulle, sillä meillähän on sama suru.
XVI
Linnankirkossa, avoimessa arkussa lepäsi Vendela von der Linden ruumis. Valkoinen oli puku ja valkoiset kukat hänen tummaa tukkaansa koristivat. Vieno puna pysytteli vielä poskilla, ja hän näytti nukkuvan.
Polvillaan arkun vieressä, toinen käsi kuin syleillen ulottuen arkun yli, oli Matthias Mathesius. Kahden he olivat, vainaja ja hänen nuoruutensa ylkä, kahden viimeisen kerran. Ikkunasta pujottelivat päivän arat säteet kirkkoon, ja kaukaa kuului tuomiokirkon kellojen kuolinsoitto.
Kahden he olivat. Ja hiljaa puheli Matthias armaalleen:
— Minun armaani, minun ainoiseni! Miksi et ottanut minua sinne, minne läksit! Leveä on tuonen kynnys kahden käydä sen ylitse! Rakkaani, morsioni, anna minun sopertaen sanoa ne sanat, joita en eilen löytänyt, kun sydän oli onnesta nuori, mutta jotka nyt löydän, kun sydän on surusta vanhaksi tullut. Minua kohden sinä kuljit, kun tuoni tempasi sinut pois, ja antamatta jäi sinun viimeinen suudelmasi. Minä näen sen huulillasi ja minä tahdon sen ottaa. Lyhyeksi mittasi sallimus onnemme langan, niin perin lyhyeksi, mutta se punoi siihen kauneimmat kukkasensa ja kirkkaimmat värinsä. Ja nyt kun sinä läksit pois, läksit sylistäni, josta sinut päästin ja johon palata tahdoit, nyt minä tiedän, kuinka sanomattoman rakas sinä olit minulle, niin rakas, että olen kade kuolemalle, joka sinut sai omakseen. Katsohan, minun sieluni oli kuin umppu, joka ei osannut aueta, kunnes sinä tulit ja suudelmallasi päästit sen lehdet auki ja minä vavisten näin, miten rikas olin ja miten paljon minulla oli toiselle annettavaa. Sinä tulit ja niin rikkaaksi teit elämäni, että kärsin, kun en sinulle siitä saa jakaa. Minä tahtoisin seurata sinua, mutta minä en henno erota kaikesta siitä, mihin lyhyt onnemme on sidottu. Jokainen katu, jokainen puu, Kupittaan lähde ja lehto sen vierellä ovat niin täynnä kanssasi tuntemaani onnea, että minä en vielä tohdi astua kuoleman kynnyksen yli peläten ne menettäväni. Minä kuljin äsken siellä, missä kanssani käyskentelit. Minä menin sinne ja luulin suruni suurentuvan, mutta sydämeni iloitsikin. Ja minä tunsin, että vaikka lähditkin pois, niin sielusi jäi tänne. Minä poimin nämä kukat sieltä, missä ensikertaa minua suutelit. Ja käki kukkui taas, ja rastaan laulu soi lehdosta. Ja minä toin nämä kukat sinulle, jotta ne mukanasi veisit haudan toiselle puolelle, sillä minä tiedän, että paratiisinkin yrttitarhassa kaipaisit kukkia sieltä, missä onnellinen olit, ja että sinun ilman niitä olisi ikävä. Minä tiedän, että sinä minua odotat siellä, ja siksi minä vielä jaksan elää. Eikä odotus ole käypä minulle pitkäksi, koska onnemme muisto minulla pysyy. Minun täytyy nyt sinulle kaikesta puhua, sillä enhän sitä voi kenellekään toiselle tehdä. Kun en enää sinua näe, niin kenelle puhuisin. Jos minun elämäni matkalla päiväni joskus on raskas ja yöni on surua täysi, niin astele silloin taivaan portin ulkopuolelle, tule yön aikaan, kokoa helmasi täyteen taivaan tähtikukkia ja sirota ne tiellesi. Silloin olen katsova kohden korkeutta ja etsiessäni Jumalaa olen löytävä sinut sieltä, missä tähdet ovat kirkkaimmat ja niiden väike lempein. Ja silloin on rauha palaava sieluuni, minä tiedän sen. Minä ikävöitsen sinne, minne läksit; näytä minulle elämässä tie, jotta en hairahtuisi enkä luotasi eksyisi loitos. Rakkaani, muista minua kirkkaudessa, kuten minäkin täällä alati sinua ajattelen. Minä en vielä ole osannut itkeä; opeta se minulle, sillä kyynelet polttavat sydäntäni!
Ja hän kumartui ruumiin puoleen ja kätki päänsä hänen povelleen. Ja kirvoittavina kohosivat kyynelet hänen silmiinsä.
Kun hän päänsä kohotti, seisoi Stodius hänen vierellään, ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
— Älä häpeä kyyneliäsi, sanoi hän, sillä kuten taivaan kaste on kedon kukkasille, ovat kyynelet ihmisen sielulle. Ne kirvoittavat tuskan ja surun tekevät siunaukseksi. Kohtalo on sinut armoittanut, kun se antoi sinulle suuren surun. Kaikista taikalupauksistaan pitää elämä vain yhden, kuoleman. Sinulle se antoi enemmän kuin muille, se antoi onnen täydellisenä ja surun täydellisenä eikä ole tarjonnutkaan sinulle muruja.
— Niin, minä tunnen sen, sanoi Matthias. Vielä tänään minä kapinoin kohtaloa vastaan, mutta nyt minä olen nähnyt, että se on minua rakastanut, vaikka en sen aivoitusta heti ymmärtänyt. Viimeiset epäilykseni ovat kadonneet, minä uskon elämään nyt täydellisesti. Ehkä meidän täytyy suuri suru saada, jotta osaisimme olla iloisia.