He menivät tanssitupaan.
Koko illan mietti Johannes keskusteluaan Helenan kanssa. Se oli hänen mielestään ollut niin ihana ja sisältörikas. Mutta miksi hän puhui hänelle myllylle menosta? Olikohan siinä alla salainen viittaus? Tarkoittiko Helena sillä, että hänen, Johanneksen, tuli seurata häntä sinne? Se ajatus tuntui niin perin kummalliselta.
Koko seuraavan yön uneksi Johannes tuulimyllyistä. Hän oli istuvinaan myllyn siivellä ja Helena toisella, ja sitten sitä mentiin huimaavaa himphamppua ympäri.
Aamulla hän nuoremman veljensä Josephuksen ja muiden tuvassa asustavien suureksi ihmeeksi alkoi rasvata lapikkaitaan, jotka vasta kaksi päivää sitten olivat saaneet tämän voitelun osakseen.
— Minne sinä nyt menet, kysyi Josephus, kun taas lapikkaitasi rasvaat? Tuo tuollainen on oikeata voiteen haaskausta.
— Se ei kuulu sinuun, huusi Johannes. Sinä olet nuorempi ja saat pitää suusi kiinni.
Josephus totteli, mutta silmät pystyssä hän seurasi veljensä hommia. Ensiksi tarkastettiin, olivatko kaikki napit takissa ja housuissa tallella. Sitten alettiin etsiä reikiä ja ratkeimia puvusta. Uutterasti ompeli Johannes, pani pitkän siiman neulaan ja sitten veti, ja kielen kärki kulki neulan lentoa seuraten suun pielestä toiseen. Housujen istuimessa oli niin suuri reikä, että sen tukkiminen pani pojan hetkiseksi vakavaksi, mutta rohkealla pistoksella vedettiin kangas siltä kohtaa ruttuun, ja niin sekin reikä oli ummessa. Sitten alkoi puvun harjaaminen, jota kesti jokseenkin kauan, ja lopulta kiillotettiin miekka, sekä terä että kahva.
— Onko sinulla tutkinto? uskalsi Josephus viimein kysyä.
— Minä sanoin jo jotain sinulle tässä hiljattain, vastasi Johannes.
Muistatko, mitä se oli?
— Muistan.