— Mutta mitä sinun nahkasi kestää, ennenkuin kutiamasta lakkaa?

— Kyllä se sen kestää, minkä sinunkin!

Ja pidellen puukon terästä kiinni tuuman päästä sen kärjestä seisoivat veljekset hiukan kumarassa ja pää ojolla näin vastatusten vihan veristäessä silmiä ja vaalean tukan törröttäessä kummallakin kiukkuisena pystyssä.

Ja sitten he sanaakaan sanomatta karkasivat toistensa kimppuun. Purren hammasta ja silmät vihan valkeata leiskahdellen he iskivät puukoillaan toisiinsa, väänsivät sitä samassa kuten mies, joka voita eväspytystä nostaa leivälleen. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen töminä miesten kieppuessa tässä veripolskassa pirtin permannolla.

Alussa lyönnit olivat tiheitä, vaimenivat sitten, ja lopulta seisoivat veljekset vaatteet säpäleinä toistensa edessä.

— Ei tämä keino auta, sanoi Johannes. Turvataan tyttöön. Mennään hänen luokseen ja annetaan hänen valikoida.

— Mutta hylätty saa tyytyä tytön tuomioon, sanoi Josephus.

— Se on tiettyä se!

Ja yhdessä he läksivät Thorwöstin talolle. Silloin tällöin kumpikin nyppäsi milloin mistäkin kohden pukuaan, sillä vaatteet tahtoivat tarttua haavoista valuvan veren kera ihoon kiinni.

Thorwöstin piika selitti Helenan menneen myllyjä katsomaan.