— Se taitaa olla sen traakin pesäpaikka! sanoi Josephus, jossa äkkiä heräsi julmia epäilyksiä siitä, että pelissä oli muitakin kuin he veljekset.
Juoksujalkaa he riensivät Aningaisten puolelle. Ison myllyn takaa kuului ääniä, ensin miehen, sitten naisen, jotka hokivat:
— Alfa, beta, gamma.
Veljekset kurkistivat nurkan takaa. Siellä istui Helena erään ylioppilaan rinnalla, joka lumeen piirteli kreikankielen kirjaimia.
— Joko puustavit pysyvät päässä? karjaisi Johannes hypäten parin eteen.
Ja kuten keskenään riitelevät koirat äkkiä sovinnon tekevät ja hyökkäävät ketun kimppuun, niin veljekset olivat ylioppilaan niskassa, ja lumi pöllysi korkealle tappelevien kieriessä hangella. Lopulta ylioppilas pääsi ontuen pakenemaan, ja silloin asettuivat veljekset Helenan eteen.
— Joko se kreikka nyt päässäsi pysyy, sinä kruikka? huusi Johannes.
— Vieläkö tekee mielesi tietää tähtien nimet? huusi Josephus.
— Vai turpasylttiä sinä täällä tarjoilet kenelle tahansa! Varo, etten tee alapäätäsi yhdeksi syltyksi!
— Panenko myllyn käymään ja tuppaan sinut kiven kolosta myllynkivien väliin, jotta veresi riiskuu ja roiskuu ympäri seiniä? kiljui Josephus.