— Anna hänen olla, sanoi silloin Johannes. Hän on nainen, eikä se tiedä, mitä se tekee.
— Nainen se on. Kyllä sen kaikesta huomaa! sähisi Josephus.
— Ei kiivastuta, ei kiivastuta, mutta mennään pois.
— Minä tahtoisin sille pitää pienen puheen, sanoi Josephus.
— Ei se neuvoista ojennu!
— Anna kun kumminkin katson vielä, millainen se nainen on, josta sanakin niin kauniisti sanoo, että se on kuin lilja ja kukkainen, sanoi Josephus. Katso nyt, veljeni, millainen se nainen on. Korea se on päältäpäin, mutta sisältä se haisee. Se on se ilmestyskirjan peto, joka hävitystä ennustaa. Katso nyt tuotakin! Tuommoinen tukka, jossa sormeni ovat pujotelleet, tuollaiset silmät, joihin olen kurkistellut, tuollainen suu, jota olen etsinyt, tuollainen pehmeä povi, jota taputtelin, tuollainen vyötärö, jota halailin, ja se koko olento, jossa ajatukseni usein kuljeskelivat! Ja se kaikki on paljasta petosta. Koko nainen on se pellavaloukku, joka miehen pehmittää, se ketunrauta, joka meidät vangitsee. Mutta kuten metsän nokkela Mikko, niin puraisen minäkin poikki sen jäsenen, joka rautoihin jää, ja vapaa olen taas. Ja nyt, hyvästi! Minä sanon ylös kaiken tuttavuuden sinun kanssasi!
— Kyllä niitä minulle muita jää! sanoi Helena, joka alkoi rauhoittua nähdessään, että veljekset eivät hänelle mitään väkivaltaa aikoneet tehdä.
— Älä puhu sellaisen naisen kanssa! sanoi Johannes. Tule pois!
Ja veljekset kulkivat asuntoaan kohden.
— Yhteen ja samaan sudenkuoppaan me molemmat putosimme, sanoi Johannes, mutta hengissä päästiin pois. Ja siitä kiittäkäämme sallimusta. Ja mitä naisiin tulee, niin mielestäni minä ne heitän.