— No, ei minustakaan pidä sanottaman, että niitä kohden kurkistelen, vakuutti Josephus, sillä aina, kun näen taivaan tähtien kiiluvan, muistan, mihinkä ne minut veivät. Vasta tuolla tuon suuren rautakannen päällä, joka taivas on, tahdon kurkistella tähtien rei'istä naiseen ja iloita, että ne eivät pääse sinne kavalan luontonsa tähden, vaan sovussa ja rauhassa me miehet siellä pidämme iloa ja soitamme huiluja ja symbaaleita ja puhallamme taivaan pasuunoita.
XX
Bellona, sodan suuriääninen, peloittavan kaunis jumalatar, joka ihmiselämällä leikkii ja jonka huvitus on kahlata lämpöisessä, sankarin sydämestä virtaavassa veressä, levähtää leikistään ja katselee niitä lapsia, joilta hän isät on vienyt. Hän, joka ei koskaan sääliä ole tuntenut määrätessään ihmisten kohtaloita, ei nytkään sitä tunne, vaan liekehtivät ovat hänen sanansa, jotka hän lapsien korvaan kuiskaa.
— Älä pelkää! Käy käsiksi! Muista, kuka olet! - Ja Bellonan liepeillä leikkiessään lapsi alkaa ymmärtää, että ero on hänen ja toisten välillä, ero kansoilla keskenään, että se yhteensulautuminen, jota rauhan jumalatar tahtoo, tekee ihmiset heikoiksi, että vasta erillänsä kansakunnat voivat kehittyä. Ja tuollaisessa lapsessa, jota uneen ei viihdytetä kehtolauluilla, vaan sotatarinoilla, joka herää leikkiäkseen aseilla eikä kukkasilla, tuollaisessa herää suurena ja voimakkaana kansallisuustunne.
Hän näkee, että sodan verinen vainio on kauniimpi kuin kukkiin peittyvä maa, että sankarikuolema lipun puolustukseksi on pyhintä maailmassa, ja hänestä varttuu mies, joka astuu rintamaan taistelemaan oman maan, oman kansan ja oman kielensä puolesta. Ja hän on valmis kestämään kovinta puutetta, näkemään nälkää, nauramaan rasitukselle. Ja pyhintä kaikesta hänelle on se lippu, jota hän kädessään kantaa, jonka hän maahan pystyttää ja jonka edessä taistelee, jota vihollinen ei riistä häneltä, ennenkuin hän on sen verellään kastanut ja siten henkensä aatelisvaakunan siihen painanut sydänhurmeen viimeisellä pisaralla.
Ja nuo liput, joita esi-isät ovat taisteluissa kantaneet ja niiden ääreen kuolleet, ne tulevat uudelle polvelle pyhiksi kuin Herran huoneen alttarivaate, kauniiksi kuin taivaan kuulakka kirkkaus, juhlallisiksi kuin tuonen tumma vaippa, ja niiden suojassa on äidin ääni hellempi, armaan hymy hyväilevämpi, ystävän käsi lujempi, ja sana isänmaa on yhtä suurta, yhtä voimakasta, yhtä paljon iankaikkisuuden leimaamaa kuin sana Jumala.
Yliopiston oppilaista oli suurin osa suomalaisia. Se rotuviha, joka vallitsi suomalaisten ja ruotsalaisten porvarien välillä, leimahti usein ilmituleen ylioppilasnuorisossakin. Olla suomea puhuva suomalainen, se oli jotain ala-arvoista, ja kapinoiden tätä mielipidettä vastaan pohjalaiset osoittivat ruotsalaisille suuttumistaan kaikin tavoin, useammin selkäsaunalla kuin sanoilla.
Gabriel Tuderus, ylioppilasjoukon suomalainen johtomies, joutui eräänä iltana Merthenin krouvissa tapaamaan Johannes Gyllenbögelin, joka ruotsinmaalaisena oli smoolantilaisten johtaja katutappeluissa.
Nämä nuoret miehet tunsivat kunnioitusta toisiansa kohtaan, ja kohtelias ja ritarillinen oli heidän tervehdyksensä aina heidän nähdessään toisensa, oli kädessä sitten hattu tai "käden jatko".
Rehtori oli kieltänyt painattamasta suomalaisia runoja yliopiston kirjapainossa. Runojen sisällys oli professoreille pilkallinen, mutta se ei ylioppilaitten mielestä olisi saanut estää rehtoria painoluvan antamisessa. Suomenkieltä oli loukattu ankarasti, ja tikusta tekivät pohjalaiset asian uhaten piestä jokaisen ruotsalaisen pehmeäksi. He lauloivat kadulla kulkiessaan: Tikuilla vaan nyt tapetaan Ruotsin herrat kaikki tyynni!