— Pois suuret sanat, pysykää asiassa, sanoi Gyllenbögel.
— Meidän suurin vikamme on se, että me matkimme teitä ruotsalaisia, kuten te vuorostanne saksalaisia ja ranskalaisia. Kunhan me uskallamme olla oma itsemme, niin silloin meistä jotain tulee!
— Ja kuka tämän opin teissä on herättänyt? kysyi Gyllenbögel pilkallisesti.
— Pietari Brahe.
— Siis sekin on ruotsalaiselta saatu.
— Luuletteko te, että hänessä on mitään, joka haiskahtaisikaan ruotsalaiselta? Hän on niitä miehiä, jotka ovat kansakuntien yläpuolella, sillä hän on etupäässä ja ennen kaikkea ihminen.
— Mitä sanoja, mitä sanoja! Sanonko jotain? Suomalainen näyttää osaavan puhua paljon hyvää ja kaunista, mutta toteuttamaan on hän laiska. Ja senvuoksi Ruotsi ottaa häneltä, mitä tahtoo, ja antaa hänelle, mitä armossaan suvaitsee.
Gyllenbögel oli noussut ylpeänä paikaltaan ja seisoi Gabriel
Tuderuksen edessä, ja ivallinen hymy oli hänen suupielissään.
Veri kiehahti Gabrielin sisuksissa. Käsi lennähti sivulle, ja samassa paukahti tillikka Gyllenbögelin korvalle.
— Annetaan sitten tältäkin puolen jotain!