— Ei siis mitään yhteistä?
— On kyllä.
— Mikä?
— Tulevaisuuden toiveet. Mutta niissäkin on Suomi voittava Ruotsin.
— Toiveissako? Hahaha!
— Ei, vaan niiden toteuttamisessa!
— Ja millainen se sitten olisi, saisiko herralta kysyä, vai onko se salaisuus?
— Ei. Kuulkaa siis!
Ja säihkyvin silmin selitti Gabriel unelmaansa Suomen tulevaisuudesta:
— Koska erilaiset olemme kaikista muista, koska emme ole ruotsalaisten rotua, emme venäläisten verta, niin täytyy meidän kerran joko sulautua naapureihimme tai sitten voimistua yksinämme. Jos sulaudumme, olemme itse olleet siihen syypäitä. Tämä maa on niin rikas luonnontuotteista, että toista sen vertaista ei ole. Minä olen kuullut kreivi Brahen sanoneen, että se voi kerran vetää vertoja suurimmille kuningaskunnille ei vain alueensa, vaan myös rikkautensa puolesta. Ja tätä maata on Ruotsi käyttänyt aittanaan, josta te olette ottaneet rahoja, ottaneet sotilaita. Jos teidän kuninkaallanne on kruunu lujasti päässään, niin me sitä olemme auttaneet takomaan, ja meidän verellämme se on kiilloitettu.