— Kun Jeesus vaelsi maan päällä ja suvisen illan suussa kulki sitä kylää kohden, jossa Maria ja Martta asuivat, niin asteli hän ohrapellon viereistä tietä ja avasi oven sisarusten pirttiin. Siellä Martta juuri oli taikinatiinun luona eikä voinut kättänsä ojentaa hyvää päivää sanoessaan. Mutta Maria, jonka silmät olivat siniset ja ääni heleä, joka hiljaisena ja ujona liikuskeli asunnossa, hän tarttui mestarin käteen ja talutti hänet peräkamariin, istutti hänet ikkunan luo rahille ja itse vaipui alas hänen jalkojensa juureen kuuntelemaan. Ja aurinko paistoi pellon viljan yli ja etsi herraansa ja luojaansa tuvasta. Ja Jeesus katseli kaunista luontoa, katsoi ikkunaan ulottuvan orjantappurapensaan ruusujen yli, kypsyvän viljan kultaisen kentän toiselle puolelle sinne, missä mäki nousi ja metsä tummana kohosi taivaan sineä vastaan. Ja hän puheli naiselle, joka hänen jalkojensa juuressa oli, taivaan valtakunnasta, kuinka se ihmisellä voi olla ja kuinka se hukkaan voipi mennä. Mutta Martta, joka pirtissä leipoi ja askarteli, punaiset hiilet uunista veti ja sen pitkävartisella luudalla lakaisi, hän kaipasi sisarensa apua. Ja jauhoisena, punaisena pirtin kuumuudesta hän meni kamarin ovelle ja sanoi: "Täällä sinä sisareni istut ja annat minun yksinäni leipoa." Mutta Jeesus sanoi: "Turhaan sinä, Martta, hyörit ja pyörit. Maria on paremman osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois." Ja Martta sulki oven ja palasi työhönsä, eikä hän nähnyt, miten aurinko laski mailleen, miten puut punelti, maat sinetti, kuuset oli kultarimpsukoissa, hongat hopeavöissä, vaarat vaskisin orahin, taivas kultaisin rakehin.
* * * * *
Sinä iltana Sundelius nukkuessaan näki unessa äitivainajansa, joka hänelle sanoi:
— Lauri poikani! Minun tuli sinua ikävä, ja minä tulin tuokioksi tykösi.
Ja äiti otti poikansa pään syliinsä, siveli sitä ja lauloi hiljaa kehtolaulua. Ja Sundelius tunsi, miten hänen sydämensä ympäriltä lohkeili kuten kuonaa, miten povi laajeni ja lämpeni ja miten kyynelet huuhtoivat kaiken loan hänen sielustaan. Ja äiti siveli hänen tukkaansa, ja laulu helisi tummassa tuvassa.
Kun Sundelius havahtui, istui hän kauan vuoteensa reunalla ja itki, itki ilosta ja helpotuksesta.
— Lapsina me taidamme pysyä, me aikamiehet, sanoi hän tovereilleen, lapsina koko elämämme ajan, ja sanottakoon naisesta mitä tahansa, ja paljon syytä onkin sanoa heistä yhtä ja toista, niin, kun ajattelee, millainen oikean naisen tulisi olla, joutuu aina lopulta äitiinsä.
XXIII
Sota Venäjän ja Ruotsin välillä oli alkanut. Kustaa Eevertinpoika Horn, Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri, oli lähettänyt jo varhain rajalta huolestuttavia tietoja. Gustaf Adolf Leijonhufvud, Raaseporin kreivi, oli määrätty Suomen puolustusta johtamaan. Hän majaili parhaillaan Turun linnassa neuvotellakseen Erik von der Linden kanssa.
Juhliakseen mahtavaa vierastaan oli maaherra kutsunut kaikki kaupungin arvokkaimmat asukkaat linnaan. Kaupungissa olevat aateliset ja lähiseuduilla asuvat ylimykset olivat tulleet palvelijoineen. Yliopiston professorit, lukion opettajat ja kaupungin rikkaimmat kauppiaat olivat juhlapuvuissaan saapuvilla.