— Yksi ainoa lyhyt hetki voi määrätä kahden sielun kohtalon.
— Niin, niin, sydämen ääni, se on kohtalon määräys, sanoi maaherra.
Tuo tyttö on aatelisnainen?
— Ei, porvaristyttö.
— Siis lemmenhoure, joka kestää kevätyön.
— Ei, vaan ikuisesti.
— Niin me sanomme, ja kuitenkin, kuinka kärkäs on ihmismieli unohdukselle. Se, mitä sinulle nyt tapahtuu, tapahtui isällesikin. Hän oli nuori, rakastui porvaristyttöön Tukholmassa. Hän hylkäsi tytön ja läksi sotatanterelle. Usein hän on sanonut antaneensa silloin onnen kulkea ohitseen, mutta epäilen, olisiko tuo tyttö voinut hänelle kokonaan onnea antaa. Usko minua, eri luokat tuovat mukanaan eri kehityksen, ja ihmisonni riippuu noista pienistä tottumuksista, jotka ympäristömme on antanut meille. Usko minua, miestä, joka jo on keski-iän saavuttanut; koeta unohtaa tuo tunne.
— Minä en sitä voi! huudahti Gustaf.
— Matkusta täältä pois. Kun et armastasi enää näe, niin silloin hän vähitellen mielestäsi haihtuu. Ja se, minkä nyt näet onnettomuudeksi, se voikin tulla onneksi. Muistojen rikkaan verhon taakse kokoo kohtalo usein onnettomuutemme, ne näyttävät meille elon pyhäpäivän, ja menneet surut silloin kirkastuvat; me nautimme kuin olisivat ne onnea. Sota kutsuu. Lähde sinne ja sodan laakereihin peitä sydämen haava.
— Minä tein jo valat hänelle, sanoi Gustaf.
— Jos hän on viisas, niin ei hän uskonut niitä. Lähde heti, hyvästiä sanomatta.