— Herra paroni, sanoi Thauvonius, minun täytyy ihailla taitoanne, jolla nuo nuoret miehet osaatte vetää puoleenne ja saada heidät alistumaan kaikkeen. Te olette suuri ihmistuntija.
— Sitä en ole, sanoi maaherra. Minä vain muistan, millainen olin itse nuorena. Ja kun ajattelen, miten olisin tahtonut minulle puhuttavan nuorena ollessani, niin löydän oikeat sanat. Vaikeudet meidän vanhempien ja nuorten välillä syntyvät siitä, että kehityttyämme unohdamme oman kehityksemme eri asteet.
Pihalla asetti Gustaf ylioppilaat riviin. Heille oli annettu vartioväen raskaat pyssyt.
Nuoriso, jolle se, mikä on uutta ja odottamatonta, aina on rakasta, katseli huvittuneena rivissä seisovia tovereitaan, ja mielihyvillään olivat nämäkin. Tuo pelätty epäsopu oli päättynyt näin, ja iloisuus äskeisen jännityksen jälkeen kokkapuheitten singahdellessa oli suuri.
— Se nyt on sentään onni, ettei sotaan komennettu, sanoi Sundelius, sillä kyllä vihollinen olisi osunut minuun, vaikka kuinkakin huonosti olisi ampunut.
— Minulla on siellä linnassa entisiä tuttavuuksia, sanoi Ringius; hyvähän on niitäkin taas tavata.
Gustaf kulki pitkin riviä tarkastellen pyssyjä ja opettaen ylioppilaita niitä kauniisti olallaan kantamaan.
— Tuo on siro heitukka, sanoi Sundelius Gabrielille vieressään.
Mitähän sellaisen tarvitsee yliopistossa lueskella? Ja mitähän hän
Stodiuksen luona käy?
— Hänen luonaan?
— Niin.