— Älkää säälikö minua. Kyllä minä tämän kestän.
— Barbara on aivan mieletön surusta. Sinun täytyy tyynesti puhella hänen kanssaan. Jaksatko sen?
— Varmasti.
— Minä noudan hänet tänne.
Kun Barbara saapui professorin huoneeseen, juoksi hän itkien Gustafin syliin.
— Sinä tulit kuitenkin, sanoi hän. Tiesinhän minä sen, että sinä kuitenkin tulisit.
— Rakas, rakas Barbara!
— Sinä olet niin alakuloinen! Miksi? Etkö jaksa enää hymyillä.
— Näethän, että hymyilen.
— Niin, mutta niin alakuloisesti.