— Mutta lupaattehan, ettette palaa ilman häntä?
— Minä lupaan.
— Mutta jos huomaatte, että hänen rakkautensa on jo kuollut — että hän ei enää minua rakasta — niin — älkää silloin pakottako häntä. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa vielä minua ja että hän varmasti tulee, kun te noudatte hänet.
Professori läksi. Silloin Barbara näki vanhan Leenan istuvan hervottomana penkillä silmät ummessa, ja raskaasti korisi hänen rintansa. Hän riensi vanhuksen luo, syleili, suuteli, hyväili häntä, ja väsynyt vaimo virkosi hellyyden osoituksista, ja hänen hyväilyihin tottumattomat kätensä tempoillen opettelivat hellyyden kauniita liikkeitä.
Kun professori kohtasi Gustafin, seurasi tämä häntä heti. Sanaakaan vaihtamatta he kulkivat, kunnes joutuivat professorin asunnolle. Siellä Stodius kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
— Barbara on minun sisareni, vastasi Gustaf.
— Kaikkivaltias Jumala, huudahti professori. Tietääkö hän siitä?
— Ei. Eikä hän sitä saakaan koskaan tietää. Minä tahdon yksinäni kantaa sen tiedon. Minä en tahtonut tavata häntä enää, jotta pakoni olisi helpompi.
— Poika parka!