Gabriel jätti Barbaran kalmankalpeana seisomaan ja riensi pois piiloitellakseen toveriensa avulla ja etsiäkseen sopivaa tilaisuutta kostolleen.
Vavisten, horjuen saapui Barbara Stodiuksen tupaan. Kuin tylsänä hän odotti. Hän tiesi, että hän ei mitään voisi muuta tehdä kuin odottaa, odottaa.
Vihdoin saapui Leena väsymyksestä harmaan kalpeana ja hien valuessa huivin alta otsalle pitkin valkoisia suortuvia.
Barbara ei uskaltanut kysyäkään, mutta Leena tajusi hänen katseensa.
— Minä annoin kirjeen. Hän avasi sen, suuteli sitä, mutta pudisti päätään.
— Hän ei enää tule, hän ei enää tule minun luokseni! huudahti
Barbara.
Samassa saapui professori, ja Barbara pakeni hänen syliinsä.
— Niin, niin, minä tiedän kaiken, sanoi Stodius.
— Hän ei enää tule luokseni! Hän ei tule, hän ei tule! huudahti Barbara itkien. Teidän täytyy mennä hänen luokseen. Teidän täytyy sanoa, että minä olen onneton, että minun täytyy tavata hänet, että Gabriel uhkaa surmata hänet, että minä kuolen, ellei hän tule luokseni.
— Minä tuon hänet tänne! sanoi professori. Mutta sinä, mene kotiasi. Isäsi voi kaivata sinua. Odota siellä. Minä noudan sinut sitten, kun hän on täällä.