Vartiosto läksi viemään Gabrielia, ja meluten seurasi ylioppilaiden parvi heitä.
XXVIII
Kalpeana, vavisten kuin haavan lehti kuunteli Barbara hätääntyneinä taloon juoksevien palvelijoiden kertomusta tapahtumista yliopiston pihalla. Gabriel vangittu ja Gustaf ollut kuoleman vaarassa! Hänen täytyi saada tietää enemmän, nähdä Gustaf, tuntea että hän elää, ja että hän ei ollut haavoittunut.
Mutta miten tavata hänet? Mennäkö linnaan? Sitä hän ei voinut tehdä. Mutta kirjoittaa? Kenet hän lähettäisi kirjettä viemään? Kenet? Kuka olisi kyllin luotettava?
Hän meni Leenan luo, antoi kirjeen hänelle ja pyysi häntä menemään. Ja vanhus, joka rakasti Barbaraa kuin omaa lastaan, kietoi huivin päähänsä ja läksi pitkälle matkalle, jommoista hän ei enää vuosikymmeneen ollut ontumisensa tähden voinut tehdä. Hän ei ollut kysynyt mitään Barbaralta, hän ei tietänyt mitään päivän tapahtumista, hän ei huomannut levottomia ryhmiä katujen kulmissa, hän oli vain nähnyt tuon tytön kuolemanpelkoiset silmät, ja hän astui nilkuttaen unohtaen ruumiillisen vajavaisuutensa, katsoen harmailla kirkkailla silmillään suoraan eteensä.
Barbaran odotus oli tuskallinen. Levottomana hän asteli kodin ja professorin asunnon väliä, katseli portilta kadulle, ja kauhu kasvoi hänessä. Hän oli jo näkevinään Gustafin kuolleena. Se varmuutena heräsi hänessä. Se tuli peloittavaksi tuskaksi, joka kuten kuoleman koura kuristi häntä kurkusta ja ehdytti kyynelten lähteet.
Hän kiljaisi nähdessään äkkiä Gabrielin edessään.
— Niin, minä olen tässä! Sitä et kai odottanut? sanoi Gabriel.
— Sinä — sinä — etkö sinä —? sopersi Barbara.
— Ole vankilassa? Sitä kai aiot sanoa, vastasi Gabriel. Minä karkasin linnan lähellä toverieni avulla. Linnan sotilaat etsivät minua kaikkialta nyt, sen tiedän. Mutta minä tahdoin tulla sinun luoksesi sanomaan, että nyt minä rakastajasi tunnen. Minä koetin surmata hänet jo kerran ja teenkin sen vielä. Minä olen nyt varma maalistani ja osun siihen kerta vielä.