— Nyt ratsasta edeltäpäin, sanoi Barbara, ja odota minua Aningaisten portin luona. Minä juoksen kotia ja noudan rahat, jotka kokosin.
— Sinä et voi tuossa puvussa.
— Talo on aivan autio. Kaikki ovat kadulla. Isä on poissa. Ei kukaan minua näe.
— Minä lähden siis.
— Syleile ja suutele minua kerran vielä. Minä rakastan sinua niin paljon, että sinun tähtesi en pelkää mitään. Mene ja odota minua, kunnes tapaamme.
Gustaf riensi pihalle, nousi satulaan ja ajoi Aningaisten portille päin.
Kun Barbara kädessään kukkaro, jossa rahat olivat, juoksi pihamaan yli professorin taloon vievää ovea kohden, tuli pormestari portista.
— Kuka siellä? huusi hän.
Vavahtaen pysähtyi Barbara.
Pormestari läheni: