Silloin kuului laukaus. Gustaf näki Barbaran horjahtavan, tarttuvan hevosta kaulaan, joka pelästyneenä laukkasi eteenpäin.
Gustaf riensi vastaan, seisautti hevosen, hyppäsi maahan ja otti syliinsä Barbaran, jonka rinnasta veri pulppusi. Hän koetti tukkia haavaa, nosti armaansa satulaan ja ajoi täyttä laukkaa kaupunkiin päin. Laukaus oli kuulunut kautta kaupungin illan hiljaisuudessa, ja ihmiset juoksivat taloistaan kaduille.
Levottomina kuulostelivat maaherra ja pormestarikin. Kun he sillan yli näkivät miehen ajavan kannattaen sylissään toista, niin arvasivat he kaiken.
Isänsä sylissä avasi Barbara silmänsä.
— Isä! sanoi hän hiljaa. Minä tiedän nyt kaiken.
Ja sitten etsivät hänen katseensa jotakuta, kunnes ne kohtasivat
Gustafin.
— Veljeni, sulhoni, sanoi hän. Näin meidän siis kävi. Tuskasta sairas sydämeni sykähti, nyt sillä on lääke. — Minun on niin vilu. Sulje minut syliisi! Suutele minua, ylkäni! Kuolo synnin suudelman pyhittää, ja tuoni sovittaa niin paljon, paljon! Veljeni, sulhoni! Voi kohtaloamme!
— Minä tahdoin sinulta kaiken salata, sanoi Gustaf.
— Minä tiedän sen.
— Minä tahdoin kaukana täältä valmistaa sinulle onnellisen elämän.