— Mikä on siskosi nimi? kysyi hän.
— Barbara, vastasi poikavekara hengästyneenä päästämättä paitaa hampaistaan.
Ja sitten he riensivät eteenpäin kohden tappelua, jonka melske jo kuului kauaksi.
Tulinen temmellys oli sillankorvassa. Kuten koirat, jotka kerran keskenään vihoihin jouduttuaan aina ja joka paikassa ryntäävät toistensa kimppuun ja yhtenä keränä lopulta kierivät maassa, niin olivat smoolantilaiset ja pohjalaiset, nuo eri osakuntalaiset Turun yliopistossa, kimmahtaneet yhteen. Joululoma oli loppunut, ja katutaistelun nälkä oli suuri. Ja iskettiin siinä taajaan ja tiukasti, läjähti siinä moniaan selkään halko tai tukeva karahka, valui jo veri monen nenästä, ja pilvenä pöllysi lumi. Yhtenä keränä oli lopulta koko joukkue, joka oli tullut sillalle ja siinä jatkoi otteluaan. Pojat olivat kiivenneet sillan kaidepuille ja siinä kiljuen seurasivat talvisen kuutamon valossa tapahtuvaa tuikeaa temmellystä. Ja tämän liikkeessä olevan ihmiskerän ympärillä hyöri krouvari hiilihankoineen ja tiheään se läimähteii miesten koviin pääkalloihin ja selkiin, eikä hän joutunut tiliä pitämään siitä, kuka iskun sai, pohjalainenko vai smoolantilainen.
Tähän parveen ryntäsi Gabriel, ja kihahtipa silloin joukossa, kun hänen miekkansa pisteli. Pakoon väistyivät vastustajat tätä vimmattua miestä, joka heidän keskessään iskuja jakeli, ja väistäessään horjahti moni poikakin kaidepuulta joen jäälle pehmeään lumeen.
Pikku Eerikki löi hänkin karahkallaan minkä ulottui, vaikka useimmin isku menikin lumeen, ja viljavina tulvivat kiroilusanat hänen huuliltaan yhä huikeampina ja ärrähtävämpinä.
Tappelu oli tauonnut, ja kaupungin asukkaat, jotka siunaillen ja kiroillen olivat kokoontuneet sillan kumpaankin päähän, läksivät kotiaan jatkamaan loppiaiskemuja.
— Jokos ne jeevelit menivät pakoon? sanoi Eerikki Gabrielille.
— Jo. Ja nyt sinäkin saat tallustaa kotiin ja kertoa, että ensimmäinen minä taaskin olin.