Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla, että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi — ja se oli jännityksen aiheuttanut — oli Oulun rikkaimpien miesten poikia. Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman kosteata hyvyyttä.

Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa, ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.

Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen. Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi. Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri, ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta. Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali tarkoitusta varten.

Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset, kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori, dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin perälle.

Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan, päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu. Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu, jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois. Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus Holsteniuksen kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle. Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun taajalukuisena miesmuurina.

Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa. Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.

Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja juhlallisesti hän lopulta huusi:

— Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen, leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa. Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus vanhempia tovereita kohtaan.

Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin, joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman ruumiillisen rangaistuksen.

— Millaisena herne on tullut maahan? kysyi depositori ensimmäiseltä.