Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen kysyi depositori häneltä:
— Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa vasta herää?
— Herrajestas, etten se vaan olisi minä, sanoi poika.
Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita seurasi tillikka kummallekin korvalle.
— Jottas heräät! huusi hän.
Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota töpsähti istumaan lattialle.
— Mikä se on? kysyi depositori.
— Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen ihme, vastasi poika kiukuissaan.
— Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta, vastasi depositori.
Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.