— Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta, eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli, joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima, mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan, veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.
Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.
Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:
— Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä maksoit?
— Viidestä kannusta!
— Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!
Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!
Hän avasi saunan oven ja huusi:
— Muija, tule heti tänne!
Ja kun Katriina tuli sisään, sanoi Cajanus jyrisevällä äänellä:
— Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri, niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras, ettet häpeä!