Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.
Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle makuusijan.
Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.
Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:
— Minä en voi uskoa, sanoi hän.
— Uskoa, mitä?
— Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian varhain.
— Meidän kypsyytemme ei riipu elämämme pituudesta, sanoi professori.
— Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän —.
— Kenet?