Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja lopulta hän sanoi:
— Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.
Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota useamman tuopin he tyhjensivät.
Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle puolelle.
Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa kohden kattoa.
— Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä, joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.
Näin he puhelivat ja istuivat veljeksinä sovussa ja rauhassa.
Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä riippuvaiseksi.
X
Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan, kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut. ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt, silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään tuomitse.