Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa. Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.
Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa toisen omistamista ja toiselle antautumista.
— Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.
Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta, kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin, ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.
Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin hitusen hellyyttä.
Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi lohduttavat sanat.
Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat vain viedä harhaan.
— Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.