Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan ylisille.
Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun, minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.
Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän. He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.
— Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää miestä tule.
Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen viereensä ja sanoi:
— Minkätähden sinä tämän teit?
— Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.
— Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.
Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.
— Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.