Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.
— Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.
— Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä siunatkoon, sanoi Gabriel.
— Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat katsoen häneen.
Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi uudelleen, levottomuuden väre äänessään:
— Mitä on tapahtunut?
— Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.
Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.
— Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen kumarassa oleville hartioille.
Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja sanoi: