— Siis minä —, sopersi Matthias, — siis minä en olisikaan tehnyt liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?
— Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle nimen paholainen.
Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:
— Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko silloin voi sen tuomita?
— Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.
— Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on muille peloittava ja outo?
— Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden, rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, — niin rakentavat kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla, niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu, että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme, jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.
Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja hentoa kättä.
— Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos häkistään, ja se osaa lentää!
Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi miehekkään kirkkaasti.