— Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!
Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin, niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.
— Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka hernerokkaa viimeksi on syönyt.
Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.
— Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi Johannes
Mathesius.
— No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin käydä.
— No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.
— Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa? Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä selkäänsä hänen saaman pitää.
— Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.
— Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten puraisi minua sääreen.