Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla, joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja koristautuu kuten morsian.
Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.
Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon ja suuret kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa. Mutta voiton kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean, että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät. Ristikkoaitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa. Mutta levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt riippuivat verenhohtavina.
Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden. Nyt oli tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa Jumalaa, ja unohtuneet olivat hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset olivat rukouksen arvoiset. Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä sykkivän sydämensä kanssa. Ja kuin ristinkuolemakin olisi kadottanut ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä asti kuin Jeesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet, vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon valossa.
Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja käheällä äänellä.
— Kaikkea tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!
— Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänään hän saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius.
— Eikö hän aina ole täällä?
— Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta juhannusyönä hän on maalimassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän pitää noille helluilleen. Sinne sinäkin, neitonen, vanhana vielä lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi: Koeta parastasi, koeta parastasi!
Nauraen juoksivat tytöt pois.