Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin.
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistin kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai aikaan pakokauhun tyttölaumassa. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään.
Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähetysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin välillä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eivätkä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.
Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään, ja hän erottautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva. Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jokin kohtalon säätämistä lahjoista.
Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti.
Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran veljentytär Vendela.
— Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa, sanoi Vendela.
— Siitä voit olla aivan varma,
— Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaristytön pukimissa. Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa, tanssia sen kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni tähden eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa, mikä ilo! Mutta muista, Barbara, mitä olemme sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen siellä ollut sinun toverisi.