— Kun nuoret fidaavit tämän yön ovat riehuneet, annetaan heille taas unijuomaa, he vaipuvat sitkeään uneen ja kannetaan nukkuvina takaisin Alamutin linnaan. Herätessään luulevat he todella kokeneensa paratiisin esimakua. He vannovat nyt selvällä päällä ollen uuden hirvittävän uskollisuuden valan Ibn es-Ssabbachille ja ovat senjälkeen hänen järkähtämättömän uskollisia, sokeita aseitaan.
Näin kertoi erakko turvateilleen.
— Mikä vahinko — sanoi Haoma — että noiden voimakasten nuorten miesten into näin viedään harhaan, kuinka toivotonta, että heistä näin värvätään Ahrimanin taistojoukko! — Olen kuitenkin tyytyväinen, että omin silmin olen nähnyt kansojen ja Ormuzdin vihollisen ja hänen viekkaat temppunsa.
— Olet oikeassa — huomautti erakko — nuorta intoa ja nuoria voimia siinä sysätään väärälle uralle. Mutta kuka voi estää vuoritulvan syöksymistä?
Äänettöminä, kukin vaipuen omiin ajatuksiinsa, kulkivat he erakon majalle. Odotettuaan hieman aikaa, kunnes aamunkoiton ensi välke näyttäytyi itäisellä taivaalla, nousivat Kurdistaniin matkustavat ratsujensa selkään.
Erakko neuvoi heille tien, jota kulkemalla pian olivat pääsevät pois
Alamutin vaarallisilta alueilta.
— Pysykää aina niin lähellä vasenta kallioseinää kuin suinkin — lisäsi vanhus — niin olette varmat siitä, etteivät hevosenne lumivaipan vuoksi erehdy ja astu harhaan.
— Suo anteeksi epäilykseni, vanhus, — pyysi Vohumeno jo istuessaan hevosen selässä. — Näen nyt, että sinulla on rehellinen ja hyvä sydän, ja siitä sinua kiitän.
Haomakin yhtyi hänen kiitokseensa:
— Suuresti olet meitä auttanut, vanhus! Palkitkoon Ormuzd päiväsi rauhalla ja terveydellä.