Nefissa ei koskaan lykännyt pitkälle oikullisten mielihalujensa tyydyttämistä. Nytkin hän menetteli kuin ennen. Äkkiä hän aukaisi häkin oven ja päästi emälinnut vapaiksi. Ne kohosivat ensin korkealle ilmaan ja alkoivat sitten nopeasti lentää erämaan laidalla kohoavaa Djebelvuorta kohti.
Ja siitä hetkestä rupesi Nefissan sydän levottomasti sykkimään ja hän kuuli omituista kovaa suhinaa ilmassa, ikäänkuin tuhansiin nouseva lintuparvi olisi lentänyt hänen päänsä ylitse.
Kalpeana ja peljästyneen näköisenä hän laski kyyhkyishäkin linnan marmoriportaille ja riensi sisälle. Hänen isänsä Kuider, hänen ystävättärensä ja palvelijattarensa luulivat häntä sairaaksi, koettivat tiedustella hänen kipujansa ja hoitaa häntä parhaimman taitonsa mukaan. Mutta he eivät voineet häntä sinä päivänä eikä yönä rauhoittaa. Seuraavana päivänä oli Nefissa taas kuin ennenkin, puhui välinpitämättömistä asioista ja hymyili vanhaan tapaansa. Eikä hän enää kuullut siipien suhinaa.
— Sitten tuli se aika, jolloin hänen piti mennä etäisen puutarhamuurin luo muukalaiselle vastausta antamaan. Mutta Nefissa päätti olla kokonaan sinne menemättä, ajatellen:
— Hän kyllä poistuu, kun ei näe minua siellä.
Mutta hetken päästä hän rupesi taas kuulemaan tuota kauheaa siipien suhinaa. Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta puutarhaan, näki hän suunnattoman suuren kyyhkyisparven sinisen pilven tavoin vajoavan puutarhaan. Tunturikyyhkyset laskeutuivat puihin, maahan, marmoriportaille, jopa linnan ikkunalaudoille. Näytti siltä, kuin taivaansininen jättiläisvaippa olisi viskattu yli koko puutarhan, niin tiheään oli siinä sinikyyhkysiä. Ja tämä sinivaippa oli täyteen siroitettuna välkkyviä helmiä: — ne olivat tunturikyykkysten kirkkaat silmät.
Salainen voima tuntui vetävän Nefissaa ulos puutarhaan, vaikka hän samalla tunsi selittämätöntä pelkoa ja kauhua. Hänen seuralaisnaisensa näkivät hänen silmänsä kuumeentapaisesti suurenevan, ja äkkiä hän karkasi heidän käsistään, syöksyen ulos puutarhaan. Kyyhkyset peittivät portaat ja hiedan niin tiheään, että hän joka askeleella tallasi niitä kuoliaaksi. Tultuaan muukalaisen tuoman kyyhkyishäkin kohdalle, jonka Nefissa oli edellisenä päivänä portaille jättänyt, huomasi hän, että kuusi kyyhkyispoikasta oli kuollut. Kun eivät emät olleet niitä syöttämässä, olivat ne nääntyneet nälkään.
Nefissa koetti koota malttinsa ja paukutti yhteen käsiään, peljästyttääkseen kyyhkyset karkuun. Mutta ne eivät hievahtaneet paikoiltaan. Silloin ei Nefissa enää rohjennut astua etemmäksi, sillä hänen ympärillään vaikeroi jo moni hänen polkemansa kyyhky.
Äkkiä ilmestyi puiden välistä esille komeaan valkoiseen, kultapäärmyiseen viittaan puettu mies. Nefissa tunsi hänet lintuhäkin tuojaksi, Belkassemiksi, ja kylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
— Kyyhkyt sinut tuomitkoot! — huudahti Belkassem, samassa viiltäen pitkällä sauvallaan ilmaa.