— Kyllä tuo Nefissa ansaitsikin rangaistusta oikullisuudestaan ja kopeudestaan. Mutta pitikö sen raukan ainaiseksi jäädä simpukan kuoreen?
— Sitä ei tämä tarina kerro — vastasi Tumadir. — Kukapa tietää, mitenkä pitkässä ajassa Nefissan täytyy sovittaa syyllisyytensä?
Huomattuaan Anahitan vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, päätti Ferengis saattaa hänet jälleen hilpeälle mielelle, tarttui syrindakitaraansa ja rupesi sen kielistä näpäyttämään ilmoille iloisia, vilkastahtisia säveleitä. Kuullessaan tasangolle ja joen varsille kauas kajahtavaa soittoa, viehättyi kookkaassa, rannalla kasvavassa sypressissä majaileva satakieliparvi jo ennen auringonlaskua laulamaan. Ja kuta enemmän Ferengiksen tahti kiihtyi, sitä hehkuvammiksi tulivat satakielien sävelet; tuntui vallan siltä, kuin ne olisivat tahtoneet laulaa kilvan kitaran kielien kanssa.
Vilkastahtisen soiton houkuttelemana rupesivat Anahitan kuusi seuralaisnaista tanssimaan pehmeällä niittynurmella. He irroittivat vaaleanpunaiset vyönsä, ja heiluttaen niitä ilmassa, pyörähtelivät he notkealiikkeisinä, silloin tällöin vallattomasti naurahdellen. Kun Anahita hetken oli katsonut heidän leikkisää tanssiaan, katosi alakuloisuuden varjo vähitellen hänen otsaltaan, ja kirkas lapsenilo valaisi hänen silmänsä.
VIIDES LUKU.
Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään, oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen, kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.
Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin edessä, silloin — niin oli hän arvellut — oli hän täyttänyt kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki — alussa se olisi vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.
Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta olisi pysyvästi asettunut.
Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän, ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran virkkanut:
— Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.