Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli, joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan. Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja Haoma oli ajatellut:
— Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille, kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä — Vohumenon ja jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!
Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi, oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. — Mistä löytää tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?
Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa; senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen. Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi, oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto. Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä, jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki. Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen lähtönsä Anahitan linnaan.
Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi. Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän jatkaa matkaansa.
Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.
Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.
Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran kanssa.
Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt, ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen Anahitan omakseen.