Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.
Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä äänellä:
— Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar — — ennen lähtöäsi shaahin luo…
Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja huudahti:
— Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.
Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan, nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa, ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.
Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:
— Linnassa odotan sinua!
Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.
Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli, miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut vastustamatonta suloa.