Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen, tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot linnamuurin taakse.
Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis suihkulähdeammeen luona ja sanoi:
— Valtijattareni odottaa puutarhassa.
Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä, tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon, joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.
Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa. Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa, ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän Anahitasta, virkkoi:
— Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan…
— Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.
— Onko tämä päätöksesi järkähtämätön…?
Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:
— Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan tulostani.