Huomattuaan Ferengiksen, nousi Anahita patjaistuimelta ja syleili häntä. Kertojatar koetti hillitä liikutustaan; hän ei valittanut, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ferengis ei ymmärtänyt hänen syvää liikutustaan, mutta siitä kiihkeästä tavasta, jolla Anahita häntä syleili, ikäänkuin äänettömänä anoen häneltä suojelusta, saattoi hän aavistaa jotakin tavatonta.
Suurherra viittasi Demurille, joka naisten jälkeen oli ilmestynyt marmoripylvään luo.
Suurvisiirin poika virkkoi:
— Suvaitse, kertojatar, seurata näitä naisia sisähuoneisiin lepoa ja virvokkeita nauttimaan.
Anahita huomasi, ettei hänellä ollut muu edessä, kuin noudattaa käskyä. Nojautuneena Ferengiksen olkaa vastaan ja haaremin ylhäisten palvelijanaisten seuraamana alkoi hän hitaasti astua pois valtaistuinsalista Demurin osoittamasta sivuovesta.
Melik seurasi tarkasti katseillaan poistuvaa kertojatarta, ja hänen tulinen silmäilynsä ilmaisi rajatonta ihastusta.
KAHDEKSAS LUKU.
Valtaistuinsalin vieressä oli toinen avara sali, johon Mervim, hovilaiset ja todistajat olivat poistuneet siksi ajaksi, kun shaahi kuulusteli kertojatarta.
Haoma, jonka mieli oli oudon jännityksen valtaamana ja joka levottomana odotti sitä hetkeä, jolloin todistajat jälleen kutsuttaisiin valtaistuinsaliin, missä shaahin julistuksen Mervimin asian ratkaisun suhteen piti tapahtua, oli asettunut syrjäisen pylvään luo. Jo valtaistuinsalissa oli muuan vanhanpuolinen hovilainen, jonka tarkistelevat ja ilkeät silmät lakkaamatta tähystelivät Haomaa, vetänyt tämän huomion puoleensa. Vanhuksen kasvot olivat tuntuneet hänestä tutuilta, mutta sitten oli tuo hovilainen taas kääntynyt pois. Kun mentiin viereiseen saliin, oli tämä vanhus kulkenut vallan Haoman ohi ja luonut häneen vihamielisen ja samalla ivallisen katseen. Ja silloin oli Haoma tuntenut hänet, huolimatta hänen komeasta hovipuvustaan. Hän oli Shiruje, entinen häpeävankien vartija.