— Olet siis viimein käsissäni, sinä parsilaiskoira! — huusi
Abu'l-ganaïm.
Hän viittasi orjille, jotka armotta antoivat paksujen rautapiikkisten ruoskiensa iskujen sadella Haoman selän ja pään yli, niin että hänen otsastaan ja poskiltaan pirskahti esille verta.
Anahita ja Ferengis päästivät kauhunhuudon.
Vangit vietiin sisälle palatsiin ja johdettiin siihen makuuhuoneeseen, josta juuri äsken täynnä toiveita olivat lähteneet.
Vaan hetken olivat he ehtineet olla tässä huoneessa, ollen vallan kuin tylsyneet onnettomuutensa tietoisuudesta, kun ovi aukeni, ja Melik ylimäisen papin seuraamana syöksyi sisään.
Raivoisa viha kuohui hänen sisällään ja hän heilutti hurjasti ohutta kultanuppista sauvaansa, ikäänkuin olisi tahtonut piestä kuolijaaksi ärtyneiden tunteidensa esineet.
Hän hyökkäsi Haoman eteen ja huusi miltei kiljuvalla äänellä:
— Sinä haareminvaras, sinä vihani astuinlauta… alas, jalkojeni juureen, sinä maan matonen!
Kun Haoma vitkasteli, viittasi Melik nuubialaisille orjille, jotka hyökkäsivät Haoman kimppuun ja paiskasivat hänet maahan. Melik polki jalallaan hänen selkäänsä ja huudahti kääntyen Abu'l-ganaïmin puoleen:
— Tahdon itse työntää hehkuvan raudan hänen silmiinsä, tuon naisryövärin!…