Silloin Anahita, joka vavisten oli katsellut tätä raivonpurkausta, kokosi voimansa ja astui shaahin eteen. Hän tuntui saaneen ikäänkuin yliluonnollisen voiman ja jäntevyyden.
Melik säpsähti, nähdessään hänen tavattoman kauneutensa, johon jännitys ja pelko loivat omituisen leimansa.
Melikin viha asettui hieman.
— Parsi ei ole syyllinen, vaan minä — huudahti Anahita. — Minä olen pyytänyt häntä tiedustelemaan Mervimin asiaa, hänen on kokonaan ansio sen selviytymisestä. Hän on tunkeutunut tänne, johdattaakseen minut ulos tästä vankilasta, johon olet sulkenut Allahin ja kansan valitseman. Tulkoon Allahin moninkertainen kirous pääsi päälle, jos hänelle teet vähintäkään pahaa. Sillä hän on Allahin valitseman puolustaja väkivaltaa ja sortoa vastaan.
— Vaiti! — huusi Melik. — Hänen pitää kuolla, sillä hän on tunkeutunut suurherran haaremiin, hän on juljennut yrittää ryöstää pois sellaista, mikä kuuluu suurherralle.
— Hän on tehnyt velvollisuutensa, jonka sinä, suurherra olet unhoittanut. Sinä tahdot saattaa häpeään sen, jolle Allah on antanut ylevän tehtävän. Sinä tuotat sielullesi kadotuksen, jos et peruuta rikollista aijettasi.
Melik hämmästyi hänen rohkeuttaan ja voimanpurkaustaan ja peräytyi pari askelta.
Mutta seuraavassa tuokiossa hänen vihansa kuohahti uudelleen, ja hän huudahti äkäisesti kertojattarelle:
— Miten rohkenet noin puhua suurherralle? Etkö tiedä, että pakosi miehen seurassa on rikollinen teko, joka antaa minulle oikeuden jättää sinut tuomarien käsiin?
Silloin ylimäinen pappi, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, virkkoi tyyneellä äänellä, joka vaikutti rauhoittavasti keskellä tätä intohimoisten tunteiden riehunaa: