— Älä anna heidän viedä häntä pois, suurherra, kuuletko! Saat katua, jos annat viedä hänet kidutettavaksi, kuuletko! Sillä silloin en ole koskaan suostuva valaani peruuttamaan.
— Se jääköön peruuttamatta — mutisi Melik, joka väsyneenä vihanpurkauksestaan ja tuntien omituista sydämenkouristusta oli heittäytynyt istumaan divaanille.
— Hänen valaansa ei voida peruuttaa ilman hänen omaa suostumustaan, useiden ylhäisten pappien ollessa vieraina miehinä, — huomautti ylimäinen pappi. — Et voi vetää ylitsesi Allahin vihaa ja kansan paheksumista rikkomalla tätä pyhää säädöstä.
— Tiedä siis, suurherra — sanoi Anahita nousten ylös lattialta — tiedä, etten ole taipuva tahtosi alle, ellet vapauta Parsia. Olen alati kutsuva ylitsesi Allahin kirousta. — Päästä hänet vapaaksi… niin taivun sinulle.
Uhrautuvaisuus loi hänen kasvoihinsa marttyyri-ilmeen, joka vuodatti niihin ylevän kirkkauden.
Melik, joka istuvassa asennossaan oli hieman tointunut sydämenkouristuksestaan, katsoi Anahitaan ja hurmaantui uudestaan hänen kauneudestaan. Miksipä hän ei todella voinut päästää vapaaksi tuota parsia, olihan tämä vaan tehnyt yrityksen. Ja näin hän siis saisi Anahitan taipumaan tahtonsa alle.
— Jos taivut — sanoi hän kertojattarelle — voin armahtaa hänet. Mutta hän vietäköön vuoristoon ja olkoon kuoleman uhalla kielletty koskaan palaamasta Raghaan.
— Anahita — sanoi Haoma, ääni murtuneena — miksi uhraudut minun edestäni? Iloiten menen kuolemaan, jos voin pelastaa viattomuutesi. Älä ylenkatso halvan henkeni uhrausta, vaan peruuta sanasi!
— En voi muuten tehdä, Haoma! Jää hyvästi!
— Ajattele… kuule minua…