Haoma muisti nyt, että vangit tarvitsivat ruokaa, ja hän rupesi jakelemaan heille mukaan ottamiaan lihapaloja, riisikakkuja, nisuleipiä ja hedelmiä.
— Syökää ja virkistäkää itseänne — sanoi hän. — Sitten tahdon lähemmin jutella kanssanne tilastanne.
Pitkät ajat nälkää nähneet ja kituneet vangit kävivät viipymättä ahneesti käsiksi saamiinsa ruokiin. Nähdessään heidän tavattoman ruokahalunsa ja muistaen heidän pitkän paastoaikansa, varoitti Haoma heitä lempeästi:
— Suon teille kernaasti ruokaa, niin paljon kuin syödä jaksatte. Mutta olkaa varovaiset ystäväni, sillä monivuotisen nälkänne jälkeen voi liika syöminen teitä vahingoittaa.
Mutta tässä oli vaikea sanoin ehkäistä heidän syömäintoaan, jonka vuoksi Haoma kaasi vahvistavaa marjamehua pikariin ja ojensi sen vuoroin hoidokkailleen.
Kun Sevare vankien syödessä ei enää kuullut puheen huminaa luolasta, rupesi hän pelkäämään, että herransa oli joutunut johonkin vaaraan. Vaivoin voittaen taikauskoisen sisäisen vavistuksensa hän lähestyi luolan aukkoa ja huusi:
— Oletko hädässä, destur mobedin poika? Ormuzd sinua suojelkoon!
— Rauhoitu, Sevare, — vastasi Haoma. — Ei minua mikään vaara uhkaa.
Kääntyen vankien puoleen hän jatkoi:
— Tahtoisinpa nyt kuulla, miten teitä on kohdeltu täällä. Sain äsken kiinni Shirujen, joka oli tulemassa tuomaan teille kolmea kuivanutta leipäpalaa. Oliko tämä vaan tilapäistä, vai onko ruokanne ennenkin ollut yhtä niukkaa?