— Shiruje, tuo kirottu mies! — huudahti Vohumeno. — Jo vuosikausia hän on meitä nälällä kiduttanut.
— Älä kiroa, Vohumeno — varoitti vanha Salier. — Tänä hetkenä ainoastaan siunaukset liikkukoot huulillamme.
— Kuivilla leipäpaloilla ja vedellä hän on meitä hengissä pitänyt — jatkoi Vohumeno. — Joskus on hän henkipitimiksi tuonut jonkun lihapalan. Mutta siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi lihaa näimme.
— Ja sekin on ollut vanhaa ja puolimätää — selitti Arasta, joka sitä ennen tylsämielisen näköisenä oli kuunnellut muiden puhetta, mutta joka nyt ruuasta näytti virkistyneen.
— Ei kyllin siinä, että meitä on puoleksi nälkään näännytetty; tavan takaa tuo sydämetön Shiruje ruoskii meitä, niin että iho tulee verille ja täyteen paisumia — virkkoi Salfer.
— Tuolla nurkassa on hänen aseensa, — sanoi Vohumeno, viitaten kädellään vastapäistä pimeää soppea kohti.
Haoma meni hapuillen osoitettua nurkkaa kohti ja löysi sieltä sauvan päähän kiinnitetyn nahkaisen ruoskan, joka oli täynnä solmuja ja pieniä rautapiikkejä. Kiivaasti hän viskasi kidutusaseen luolan aukosta ulos.
— Kyllä siitä kiduttajasta nyt vapaudutte; olen jo kuullut tarpeeksi hänen ilkeyttään — huudahti hän.
Kun ruoska nopeaa vauhtia lensi ulos luolan aukosta, piti Sevare sitä selvänä merkkinä siitä, ettei kaikki sisällä ollut, kuin olla piti. Hän keskeytti rukouksensa, jota hän paraikaa luki sykomorin juurella ja huusi:
— Tulenko avuksesi, destur mobedin poika?