Ja vähän kärsimättömänä vastasi Haoma aukolta:
— Rauhoitu toki. Olenhan jo sanonut, etten apuasi tarvitse.
Sevare vaikeni, jatkoi rukoustaan ja luuli että hänen herransa pian oli noiduttu ja että hän oli jäävä luolaan ikipäiviksi.
— Miten ajattelet meidät pelastaa? — kysyi Vohumeno. — Miten muutat herbedien ja kansan mielet?
— Isäni on puolellani, ja olen taisteleva, kunnes saan kansan taivutetuksi. Eläkää vaan hyvässä toivossa ja odottakaa. Isäni on kutsunut koolle herbedit. He neuvoittelevat paraikaa, minäkin aion rientää sinne.
Vanha Salfer kohoitti äänensä:
— Kiitetty olkoon Ormuzd, joka viimeinkin on leppynyt, joka lähettää meille lohdutusta ja pelastuksen toivon. Kiittäkää myös te muut Ormuzdia!
Synkkänä virkkoi Vohumeno:
— En enää usko Ormuzdia, en Ahrimania. En saata kiittää muita, kuin destur mobedin jaloa poikaa.
Näin sanoen hän ylpeästi ravisteli kahleitaan, ikäänkuin olisi tahtonut ne murtaa ja jo niistä vapautua, sekä oikaisi kookkaan, jäntereisen vartalonsa suoraksi.