— Miksi niin puhut? — kysyi Haoma, alakuloinen väre äänessä. — Pitkä kärsimyksesi on saattanut sinut katkeraksi. Ketä sitten uskoisit, kehen luottaisit, ellet Ormuzdiin, kaikkein ylevimpään ja paraimpaan?
— Uskon vaan ihmissydänten hyvyyteen ja pahuuteen. Hyvien ihmisten luku on pieni, pahojen suuri — vastasi Vohumeno. — Ainoastaan silloin kun hyvät ovat vahvat, saattaa onni tai onnen välkähdys tulla kärsivien osaksi. — Sydämesi hyvyyttä kiitän, destur mobedin poika, sitä ylistän, jos sorretun miehen kiitos sinusta voi olla jonkun arvoinen.
— Panen kiitokseesi arvoa, mutta en sitä omista itselleni. Sillä jonkun hyvän hengen lähetti Ormuzd varmaankin tielleni ohjaamaan askeleitani luoksenne.
Ennen poistumistaan Haoma vielä virkkoi:
— Lähden taistelemaan puolestanne, enkä lepää, ennenkuin teidät olen vapauttanut. Jääkää Ormuzdin haltuun!
— Ormuzdin siunaus askeleitasi johtakoon — huusivat Salfer ja
Arasta.
— Siunattu olkoon hyvyytesi — virkkoi jäähyväisiksi Vohumeno.
Kun Haoma taas oli palannut raittiiseen ulkoilmaan, päästi hän helpoituksen huokauksen, sillä läkähdyttävän ummehtunutta oli ilma ollut luolassa. Sevare rukoili yhä polvistuneena sykomorin juurella ja oli rukoukseensa niin vaipunut, ettei hän ensin huomannut Haoman tuloa.
— Nyt on meidän joutuisasti palaaminen kotia — sanoi Haoma, ja
Sevare kavahti peljästyneenä pystyyn.
— Kiitos Mithran, huudahti hän, joka sinua tuossa pahuuden pesässä on suojellut ja sinut onnellisesti ulos auttanut!