Haoma ei ruvennut sillä haavaa lähemmin selvittelemään vankien tilaa eikä Sevaren pelon oikeutusta. Kiireisesti alkoivat molemmat palata takaisin parsien pääkylään.
SEITSEMÄS LUKU.
Herbedit, puettuina pitkiin valkoisiin viittoihin, joita keltaiset nahkavyöt pitivät koossa, olivat jo hetken aikaa olleet pyhässä neuvoittelulehdossa. Iredsh ei ollut vielä aloittanut neuvoittelua, vaan odotti Haoman paluuta. Kun Haoman solakan korkea vartalo tuli näkyviin vuoripolulla, lähestyivät herbedit isoa suihkulähdettä toimittaakseen tavanmukaisen käsien pesun. Kun Iredsh ensin oli käsiään vedellä valellut, noudattivat herbedit ja viimein Haoma hänen esimerkkiään. Sitten he asettuivat marmori-raheille, vakavina odottaen neuvoittelun alkua. Haoma, jolla tosin jo oli herbedin arvo, mutta joka ei vielä ollut toimittanut tuliuhria, asettui istumaan plataanin juurella olevalla turpeelle. Iredsh istui ylimmällä kunniasijalla herbedien edessä.
Hän aloitti juhlallisella äänellä: — Olen kutsunut teidät tänne tekemään päätöstä pyynnön johdosta, jonka poikani Haoma tänään on lausunut. Tänä riemupäivänä, jolloin meille on myönnetty vapaus, tahtoisi hän, että lahjoittaisimme vapauden myös niille vangeille, jotka jo monta vuotta ovat kituneet vuoristoluolassa.
Tämän kuullessaan säpsähtivät herbedit ja näyttivät kovin hämmästyneiltä. Destur mobedin ehdoitus oli heistä vallan odottamaton ja tavaton. Siksipä kului hetki, ennenkuin kukaan heistä sai sanaakaan sanotuksi. Viimein eräs vanhempia herbediä, nousi seisaalleen ja virkkoi, nojaten paksuun käyräpäiseen sauvaansa:
— Perin outo on tämä asia, jonka meille ilmoitit, destur mobed. Vankien vapautus olisi laiton, olisi vastainen Avestan pyhille säädöksille.
— Se olisi laiton, laiton… mutisivat muut herbedit.
Iredsh näytti hieman levottomalta, sillä hän huomasi nyt liian äkkipikaa suostuneensa Haoman pyyntöön, ja tätä vaikeaa asiaa ja sen käsittelyä tarkemmin pohtimatta kutsuneensa herbedit koolle. Ja mitä hän nyt oikeastaan saattoi sanoa esittämänsä asian puolustukseksi? Olivathan herbedit oikeassa, että vankien vapautus soti Avestan säädöksiä vastaan. Juuri hän mietti jotakin sentapaista, että ehdoitus tosin oli ankarasti katsottuna laiton, mutta että parsien osaksi tullut suuri onni saattoi oikeuttaa heitä toisin menettelemään, kun Haoma nousi seisomaan. Hänen silmissään loisti vakaumuksen ja innon tuli, ja varmalla sointuvalla äänellä hän puhui:
— Noiden ihmisparkojen vankinapitäminen ja kiduttaminen ei voi olla Ormuzdille mieluinen teko. Sillä Ormuzd on hyvyyden ja elämän lähde, eikä suinkaan kernaasti näe elämän riutuvan ja auttamattomasti surkastuvan. Avestakin opettaa, että missä kärsimys on ylenmääräinen, siinä on Ahriman joukkoineen ollut työssä…
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun herbedien istuimilta rupesi kuulumaan puoliäänekästä murinaa. Mustapartainen Naotara, joka salaa toivoi Iredshin jälkeen destur mobedin arvoa joko itselleen tai pojalleen, kuiskaili ahkeraan ympärillä istuville herbedeille, antaen heille neuvoja, miten piti puhua ja menetellä. Itse hän ei tavallisesti paljoa puhunut, voidakseen paremmin peittää aikomuksensa; sen sijaan hän toimi salaa ja kuiskasi yllytyksen sanoja puoluelaistensa korviin.