Demurin siinä jutellessa destur mobedin kanssa, kulki Armaitis vanhan Rudaben seuraamana teltan halki. Demur nousi patjaistuimeltaan ja tervehti häntä kohteliaalla syvällä persialaisella kumarruksella. Armaitis vastasi tervehdykseen, ja Rudabe kumarsi kyyryisen selkänsä vielä syvemmälle, niin että hän vähällä oli langeta pitkälleen maahan. Kuin hallitsijaa ainakin kunnioitti hän shaahin lähettilästä. Armaitis loi arkana ja kainona silmänsä alas, kohdatessaan suurvisiirin pojan hehkuvat katseet. Hänellä ei ollut turvanaan kasvoharsoa, sillä parsilaiset naiset eivät sitä käyttäneet. Ja täytettyään lyhyen kohteliaisuuden ylhäistä vierasta kohtaan, poistui destur mobedin tytär vanhan palvelijattaren seuraamana.
— Vaivoin tunsin hänet tyttäreksesi, Armaitikseksi — virkkoi Demur immen poistuttua. — Siitä on jo vuosia, kun hänet viimeksi näin. Kuinka hän on tullut solakaksi ja kauniiksi. Ja kuinka hänen silmänsä vivahtavat Haoman silmiin!
Iredsh hymähteli tyytyväisenä Demurin kiitoksesta ja sanoi:
— Niinhän nuoret kohoavat ja varttuvat. Me vanhat kutistumme kokoon ja kumarrumme vähitellen maata kohti.
— Missä on Haoma? — kysyi äkkiä Demur, joka nyt vasta huomasi ystävänsä poissaolon.
— Hän lähti äsken vuoristorotkolle vankeja vapauttamaan. Suuren ilosanoman johdosta herbedien kokous teki armahduspäätöksen.
Vilkasluontoista Demuria halutti heti lähteä vuoristoon Haomaa vastaan, osaksi uteliaisuudesta osaksi toivosta pikemmin tavata ystävänsä. Hän rupesikin, jätettyään telttapihalle seuralaisensa, joutuisasti astumaan Iredshin osoittamaa vuoripolkua, joka johti rotkolle päin.
KAHDEKSAS LUKU.
Vallan lähellä parsien kesäisiä teltta-asuntoja levisi avara tasainen kenttä. Sen laidalla kasvoi tiheä oliivilehto, ja sinne tänne itse kentälle oli istutettu jaloja etelän puita, kuten kassiapuita ja tuuheita ceylonilaisia silkkiplataaneja. Tuoksuvien zhasmiinien reunustamista suihkulähteistä pulppuili alinomaa ilmoille kirkkaita vesisateita. Iltaruskon hohde lepäsi vielä vuorten lumihuipuilla, mutta alempana tasangolla oli jo melkein pimeä. Sen vuoksi oli kentän laitaan sytytetty tulia, ja moneen paikkaan kenttää oli pystytetty maahan pitkävartisia ambrasoihtuja, joiden liekit valoisina leimusivat, ja jotka levittivät ilta-ilmaan myskinkaltaista hajuaan.
Tämä oli parsien juhlapaikka. Pitkin kenttää oli asetettu matalia pöytiä, ja niiden viereen istumapatjoja. Parsit, kirjavat juhlapuvut yllä, täyttivät kentän. He olivat kaikki seisaallaan, sillä herbedien ympäröimä Iredsh oli juuri Demurin vierestä kansalle julkilukenut shaahin armahduskirjeen, joka myönsi parseille vapaan itsehallinnon ja uskonnonharjoittamisen. — Jos he uskollisina ja levollisina alamaisina pysyvät — näin oli kirjeen loppu kuulunut.