Raikkaat ihastuksen huudot raikuivat kansan taajoista joukoista ilmoille. Ja kukin valmistautui asettumaan pöytänsä ääreen. Mutta torventoitotus, joka kajahti destur mobedin luota, osoitti, että hänellä vielä oli jotakin kansalle ilmoitettavaa, ennenkuin juhla alkoi.
— Kuka on valittava huomisen tuliuhrin toimittajaksi? — kysyi
Iredsh.
Lyhyen hiljaisuuden seurattua, kuului Gurasen, Iredshin ystävän, ääni:
— Poikasi Haoma on sopiva tuliuhrin toimittajaksi. Hän ensiksi toi meille ilosanoman.
— Onko se herbedien ja kansan tahto? — kysyi edelleen Iredsh.
— Haoma valittakoon, kuului kaikkialta.
Ja jos joku, etenkin herbedien joukossa, olisi halunnutkin panna ehdolle jonkun toisen, niin ei hän uskaltanut kohoittaa ääntänsä. Sillä Demurin ja hänen seuralaistensa läsnäolo näytti herättävän varovaisuutta ja pelkoa. Sangen tyytymätön oli mustapartainen Naotara, joka salaisesti toivoi, että hänen poikansa Aurva saisi tuon kunniakkaan tehtävän toimekseen. Aurva näet myöskin oli nuori herbedi, joka odotti ensikertaista uhritoimitusta. Mutta Naotara huomasi, että hänen silloin, kuten monasti muulloin, oli paras vaieta, sillä Haomalla oli nyt kansa ja valta puolellaan. Hän tyytyi siis ohimennen mutisemaan ystävänsä Gershaspin korvaan!
— Destur mobedin poika tupataan nyt kaikkialle.
— Kaikella on aikansa — kuiskasi hänelle vastaukseksi Gershasp, samalla merkitsevästi iskien silmäänsä.
Nyt alkoi juhla. Kansilla peitetyt, höyryävät padat, jotka kukin pöytäkunta oli saapuville tuonut, avattiin ja käytiin käsiksi parsien juhlaruokaan, karitsan paistiin ja riisipuuroon. Ken oli niin köyhä, ettei hänellä ollut karitsaa, oli vuoristossa kaatanut nuoren kauriin.