Iredshin pöytä oli kunniasijalla kentän keskellä. Lukuisat tuoksuvat ambrasoihdut leimusivat neliönmuotoon pystytettyinä tämän pöydän ympärillä. Sen ympärille oli myös levitetty komeita mattoja suojaksi vahvalta kasteelta ja niille oli asetettu silkkisiä istumapatjoja. Iredsh oli sijoittunut pöydän pitkän puolen keskelle, hänen oikealla puolellaan istuivat Demur ja hänen seuralaisensa, vasemmalla Haoma, hänen äitinsä Hutoa ja sisarensa Armaitis. Pöydän vastakkaiselle puolelle olivat asettuneet vanha Gurase sekä joukko etevämpiä herbedejä ja muita huomattavia parseja. Kun juhlaruoka oli syöty, toivat palvelijat esille viiniä ja kaatoivat sitä hopeamaljoihin. Suuri Zoroaster ei näet ollut kieltänyt viinin kohtuullista nautitsemista. Islaminusko päinvastoin kokonaan kielsi väkevien maistamisen. Demur ei tästä kiellosta välittänyt, vaan maisteli varsin ahkerasti maljaansa. Hänen kumppaninsa olivat aremmat. He olivat asettaneet maljansa matolle matalan pöydän viereen, joka juuri oli niin korkea, että se esti muita niitä näkemästä. Ja salaisesti, toisten puhellessa ja kääntyessä pois, he niistä ottivat aimo kulauksen. He menettelivät kuten muut islaminuskoiset noudattaen ohjetta: sen, mikä Koraanin määräyksissä on epämukavaa täyttää, täytämme vaan näennäisesti, jotta eivät ihmiset pahaa puhuisi.
Juhlan kohottimeksi kutsuttiin nyt soittajattaret ja soittajat esille. He asettuivat puoliympyrään lähelle destur mobedin pöytää. Heillä oli suuria canun-harppuja sekä pieniä santelipuisia kitaroita, joiden kielistä he näpäyttivät esille iloisen-äänilajisia säveleitä. Toisilla oli kädessä pieniä hopeakulkusia, joita he silloin tällöin sävelten tahdissa kilisyttelivät.
Iltarusko oli jo vaalennut lumihuipuilta, mutta sen sijaan loi kuu niille hopeavälkettään. Ihan hiljainen tuulenhenkäys liikutti jalojen puiden lehtiä ja levitti virkistävää viileyttä paahtavan päivän jälkeen. Ilo, rauha ja tyydytys vallitsi kaikkialla.
Syrjemmässä, kentän laidalla, oli köyhempien yhteinen suuri pöytä. Sen ääreen olivat vapautetut vangit Salfer, Arasta ja Vohumeno tahtoneet istuutua. Haoma oli kyllä ehdoittanut erityistä pöytää, mutta Vohumeno halusi kernaammin että he istuutuisivat syrjempään, välttääkseen kansan uteliaita katseita. Tuskin olivat Vohumeno ja Arasta kantotuolissa tuoneet Salferin tämän pöydän ääreen, — hänen heikot jalkansa eivät enää tehneet palvelustaan ja jo rotkolta oli häntä täytynyt kantaa — kun siinä istuva köyhä kansa peljästyneenä kavahti ylös ja pakeni pois kuin spitalisten luota.
— Häpeävangit, häpeävangit! — kuulivat nämät poloiset poistuvien kammoten huudahtelevan.
Ja köyhät hajaantuivat kuokkavieraina tuttavien pöytiin ympäri kenttää.
Vapautettujen vankien pöydän ääressä oli myös ruokapata ja pöydällä savilautaset. Tässä pöydässä tarjotut ruuat olivat heimon yhteisesti kustantamat. Ruoka ei vapautetuista, pitkän paaston jälkeen suinkaan tuntunut liialliselta, ja halukkaasti he kävivät siihen käsiksi. Vanha Salfer, jonka jäsenet tavattomasta mielenliikutuksesta ja illan viileydestä olivat ruvenneet vapisemaan, oli Haoman toimesta saanut ylleen paksun villavaipan. Mutta vanhuksen laihat kädet olivat niin heikot ja vapisivat niin rajusti, että Arastan täytyi leikata hänelle lihapalat. Vaivoin vanhus sitten sai ne suuhunsa siirretyksi. Ruokahalua ei puuttunut, ja hänen ahkeraan pureskellessa pehmeitä lampaanliha-palasia, vierähteli silloin tällöin suuri kyynelkarpalo hänen kuivettuneelle poskelleen. Kun häntä kantotuolissa tuotiin juhlakentälle oli hän kohdannut tyttärensä, Sindochtin, joka taluttaen kummastakin kädestä kahta lastansa, tyttöä ja poikaa, miehensä seurassa riensi juhlakentälle. Iloisena oli Salfer ojentanut kätensä häntä kohti ja huutanut hänelle:
— Sindocht, tyttäreni, tule isääsi tervehtimään!
Mutta kauhistuen oli Sindocht temmannut molemmat lapsensa syliinsä ja paennut toiseen suuntaan. Tämä tuntui murtavan Salferin mielen. Ja sitä yhä vielä muistellessaan, hän vuodatti katkeroita kyyneleitä, kuitenkaan valittamatta tai mitään virkkamatta.
Vohumeno, joka Arastan kanssa kantoi Salferia, oli myös huomannut Sindochtin, entisen morsiamensa, jonka omistaminen ennen hänen vankeutensa aikaa oli ollut häntä niin lähellä. Ja nähdessään loimuavien soihtujen valossa hänen vielä kauniit kasvonsa ja solakan vartalonsa, muistellessaan kuinka suuresti hän häntä oli rakastanut ja ajatellessaan, että hän nyt oli toisen oma, tunsi Vohumeno kipeän piston viiltävän sydäntään, ja Arasta näki hänen muuten tyyneissä kasvoissaan tavattoman kärsimyksen varjon. Mutta se katosi pian, Sindochtin poistuttua, ja Vohumenon istuessa juhla-aterian ääressä, olivat hänen kasvonsa jälleen saaneet järkähtämättömän vakavuuden leiman. Ainoastaan suupielissä vavahteli ivan- ja surunsekainen ilme, joka osoitti, että hän oli selvittänyt laskunsa maailman kanssa, että hän tunsi ihmiset ja kohtalon, ja ettei hän enää elämän pettäviltä lupauksilta odottanut mitään.